Parisuhteen ajautuessa täydelliseen umpikujaan joko erotaan tai sitten yritetään epätoivoisesti viedä suhdetta eteenpäin. Suhdetta viedään (näennäisesti) eteenpäin usein samoilla keinoilla kuin toimivaakin, onnellista suhdetta: mennään naimisiin, ostetaan tai rakennetaan yhteinen koti (tai hankitaan muuta merkittävää yhteistä omaisuutta) tai sitten päätetään hankkia lapsi. Kaikilla näillä keinoilla pyritään sitoutumaan itse/sitomaan toinen osapuoli parisuhteeseen, pyritään näyttämään ulkopuolisille ja itselle, että asiat ovat hyvin, pyritään välttämään lopun kohtaaminen.
Tällainen parisuhteen yhteinen projekti (oli se edellä mainituista mikä tahansa) antaa parille uutta tekemistä, sillä pyritään täyttämään kahden ihmisen välinen tyhjiö. Hetkeksi se ehkä onnistuukin, mutta yleensä lopulta ongelmat kasvavat entistä suuremmiksi ja yhä suurempaa katkeruutta eron vääjäämättömyyden edessä aiheuttaakin suhteen pelastamiseksi tarkoitettu "projekti" - miksi ostimme yhteisen asunnon, miksi menimme naimisiin - jos tästä ei mitään tullut kuitenkaan? Miksi emme lopettaneet tätä suhdetta jo aiemmin?
Itse aikoinani päädyin eroon, eikä tuhoontuomittua suhdetta yritetty mitenkään laastaroida henkiin. Ehkä siksi välillämme ei ole katkeruutta tai vihaa. Oli vain helpottunut olo puolin ja toisin - onneksi tämä kaikki on ohi. Ehkä siksi ystävyytemme säilyi ja kumpikin meistä on onnellinen toisen puolesta - kumpikin meistä on löytänyt onnen elämäänsä.
Tappion hetkellä on vaikeaa myöntää hävinneensä. Haavat kirvelevät ja häviö masentaa. Mutta joskus on - loppujen lopuksi - helpompaa myöntää häviö ajoissa. Kaikkia taisteluja ei tarvi käydä viimeiseen veripisaraan.
By Crumpet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti